12.11.2008 " Netti poikki ja kuuset katosi..."
"Me emme tahtoneet niitä pois,
Siinä kuuset kasvaneet saada ois.
Latvat olisi voitu karsia,
Eikä katkoa koko varsia.
Kun ensimmäinen kuusi heilahti,
nettiyhteys pimeni.
Yhteydenpito netissä tärkeää,
vaan 50 kantoa rajalla töröttää.
Kiitos kuuset näkösuojasta,
monista kauniista vuosista.
Kun ne kannot ovat autotallinne takana piilossa,
olette varmaan onnellisia.
Meille ne kannot muistuttaa,
ei täällä tahtoaan läpi saa.
Omalla tontillaan saa mellastaa,
eikä kukaan voi sitä vastustaa.
Seuraavana varmaan valitus taas koirista,
kun niitten haukkuminen häiritsee naapuria moista.
Yöaika on sentään toista,
ei kannot rajalla loista.
Koiratkin yöllä sisällä kuorsaa,
ja naapurit helpoituksesta huokaa."
THP
27.12.2005 ” Koiran kuolema”
Ei sitä ennen voi tietää,
ennenkuin koiransa menettää.
Miltä se tuntuu, kun on paljon ikävää
eikä pientä ystäväänsä enää nää.
Muistaa kaikki yhteiset hetket,
ne kaikki mukavat retket.
Suru ja muisto on ikuinen,
ei sitä korvaa koira toinen.
Tuska joskus hellittää,
ja muistot, ne lämmittää.
Silti iltaisin sitä nyyhkii,
kyyneleitään silmistään pyyhkii.
Ne ihanat muistot tahdon muistaa,
vaikka suru minut raiteilta suistaa.
Täytyy ajatella, kaikki on nyt parhainpäin,
kun koirani silmistä sen levon näin.
Ikävä, tuska on suunnaton,
mutta sun hyvä olla nyt on.
Nauti, kun koira on
terve ja iloinen
ja vaikka sille joskus suuttuu,
niin kuitenkin voi tulla päivä,
jolloin kaikki muuttuu.
Sinulla ei olekaan sitä koiraa ihanaa,
siksi nyt rutista sitä vielä ja halaa.
Nauti koirasta suuresta, pienestä,
sen koiran hassuista elkeistä.
Joskus joudut luopumaan siitä,
eivätkä nämäkään sanat surusta kertomaan riitä.
Tanja Hartonen-Pulkka
24.11.05 ”Pojat”
Minulla on ihanan villit pojat,
ovat ne vallan söpötkin ja somat.
Ei ne mitään kuuntele,
ja heitähän et komentele!
He hyppii, pomppii, riehuu,
siin vaihees äidin sappi kiehuu.
Jospa he joskus rauhoittuu,
ja kaikk hiljaseks muuttuu.
Mutta mitä on koti ilman melskettä,
ihanaa, tuttua vilskettä.
Silmissään pilke iloinen ja velmu,
siinä sulaa sydämeni kova kelmu.
Äiti poikiaan rakastaa,
parhainta heille haluaa.
Miten rakastava olo tulee silloin,
kun aina juttelemme henkeviä illoin.
He ovat äidin ihania kullanmuruja,
joille toivoo vähän suruja.
Kun heitä iltaisin sängyssä nukuttaa,
haluaisin pusuihin heidät hukuttaa.
Lapset sanoo, oon äideistä parhain maailman,
sen jälkeen tunne on mahtava, uskothan?
Voi, kun voisin ennustaa,
eteenpäin ja tulevaa.
Että heille kävisi hyvin maailmassa tässä,
ja että he pärjäisivät tässä elämässä.
Tanja Hartonen-Pulkka
24.11.05 ”Kyyneleet”
Näin unta isästäni. Ja heräsin.
Kyyneleitä tyynyltäni keräsin.
Kyyneleet tuottavat helpotusta.
Jospa loppuis tämäkin tuska!
Kyyneleet ja murhe minua kasvattaa,
kyllä se kokeilee heikompaa.
Aina minä nousen ylös joka suosta,
vaikka tekisi mieleni karkuun juosta.
Pelkään, että elämä kovettaa minut.
Haluaisin olla menneisyyden kanssa sinut.
Kyyneleet ovat minun
rakkaimpia aarteita sisimmässäin,
ehkä sen kuuluukin olla näin.
Mutta jos olisin elänyt elämäni toisin,
toisenlainen olla voisin.
Ehkä sitten olisin täysin tunteeton,
enkä ymmärtäisi, mitä toisen murhe on.
Tanja Hartonen-Pulkka
22.11.2005 ”Meidän arki”
Minulla koira on,
se on perunkarvaton.
Ompi aivan vallaton,
hyvä ettei hampaaton.
Karvattomuus on ihan aito,
ja rodun kasvattaminen on oiva taito,
eikä omistaja saa olla ihan maito.
Se sohvalla vaan makailee,
välillä vieraille luimistelee.
Kohta se on sylissäs,
etkä päästä silmistäs.
Meidän Mingo on niin hassu,
pitkin kämppää ravaa joka tassu.
Joku ajaa sitä takaa,
se on Xena, arvatkaa!
Löytyi lattialta pikkupissat,
kuka lienee, vai liekö kissat?
Mingo piiloon luikahtaa,
syyllinen tais löytyä, ahaa?
Kuitenkin vierekkäin nukutaan sohvalla,
ja Mingo kuuntelee toisella korvalla.
Kaikki sille anteeks annan,
pakkasellakin sitä kannan.
Nyt loppuu multa runosuonet,
Sukaros jaetaan rodun kaikki puolet,
ne ilon aiheet, sekä huolet!
Tanja Hartonen-Pulkka
